Lisää lämmintä? Ei kiitos.

Kun blogin nimikin on mikä on, on ihan pakko kirjoittaa näitä edes jossain määrin sääaiheisia juttuja aina silloin tällöin (hieno lause, kolme on-sanaa melkein putkeen). Mutta kun minä olen nyt närkästynyt. Miten niin syyskuu alkoi ja yhtäkkiä lämpömittari näyttääkin +20? Nyt piti olla jo syksy. Viileä! Kylmät aamut, jotka vaativat villasormikkaat! Melkein jo piponkin. Ja olisi jo voinut mennä edes katselemaan kenkäkauppojen saapasvalikoimia. Ainakin paksut sukkahousut olisi voinut hameen kanssa pukea. Nyt olen ihan hämmennyksissä enkä ollenkaan tiedä mitä päälleni laittaisin. Höh.

Olin viikonloppuna jokseenkin reipas kodinhengetär. Tai ainakin tarjoilin oikein jälkiruokaakin molempina päivinä. Lauantain leipomukset jo bloggasinkin. Sunnuntaina syötiin canneloneja jauhelihatäytteellä (johon täytyy laittaa puoli purkkia aurinkokuivattuja tomaatteja ja hauduttaa pitkään) ja superhyvällä juustokastikkeella. Laitan aina purkin kolmen juuston kermaa, vähän maitoa (ehkä 1,5dl), pari lusikallista jauhoja ja reilusti juustoraastetta. En voi sietää sitä lasagnen valkoista kastiketta (onko sen nimi bechamel?) kun ei siinä ole juustoa. Se jotenkin pilaa koko ruuan maun. Mutta tuo makukerma pelastaa tilanteen, sekä tietysti se juustoraaste. Ihan parhaita canneloneja (tai lasagnea) tulee jos jaksaa itse veivata pastankin, mutta tällä kertaa en jaksanut vaan täytin kaupan valmiita pastaputkia. Hyvää kuitenkin.

Mutta siitä jälkiruuasta piti. Eilen tarjolla oli rahkaa. Olen jotenkin jämähtänyt joskus vuosia sitten siihen käsitykseen, että rahkaan pitää aina laittaa kermavaahtoa ja sokeria marjojen tai hedelmien lisäksi. Mutta eipäs tarvitsekaan! Tuli varsin maistuvaa kun rahkaan lisäsi mustikoita ja mansikoita ja päälle valutti kinuskikastiketta. Ihan parasta kun marjat olivat vielä vähän kohmeisia. Laitoin toisen purkin tavallista ja toisen vaniljalla maustettua rahkaa, mutta molemmat olisivat voineet olla ihan maustamatonta. Se vaniljarahka kun maistui hieman esanssiselta. Mutta lopputulos oli hyvä. Ja helppo. Ja melkein terveellinenkin.

Luin lauantaiyönä aiemmin mainitsemaani Kai Niemisen runokirjaa, Lopullinen totuus. Kaikesta. Ihan loistavia ajatuksia. Varsinkin yhtä unettomuus-runoa (kuvaavasti keskellä yötä) makustelin pitkään ja piti oikein kirjoittaa se tännekin vaan en ole ehtinyt kaivaa kirjaa uudelleen esiin. Ehtiihän tuon. Pitää muutenkin lukea koko kirja uudelleen joskus muulloin kuin yöllä ja parin viinilasillisen jälkeen. Ei sillä että epäilisin arvostelukykyäni, Kai Niemisen runot ovat aina puhutelleet minua.

Loppuun vielä kuva viime viikolta, kun illalla paistoi aurinko. Tänään samaan aikaan alkoi jo hämärtää. Kai se syksy sitten kuitenkin ihan oikeasti tulee. Hyvä niin.